Koska meillä ei ollut aikaa siihen, täytyi tyytyä käymään Eva Peronin maassa. Riossa tapaamamme jenkeissä asuvat japanilaisturistit ehtivät kertoa käynnistään Iguassun putouksilla ja mainita, että Brasilian puolelta ei pääse lähellekään putouksia, että matkaa jää melkein maili.
Meidän putouksilla käyntimme perusteella voisin kyllä ihmellä, että missähän ne kaverit ovat seikkailleet, sillä me pääsimme Brasilian puolelta yhden putouksen niskalle siltaa pitkin ja toiseen, suurimpaan Brasilian puoleiseenkin etäisyyttä jäi vähimmillään noin viisi metriä. Koska he, ja kaikki muutkin, ovat hokeneet, että putoukset pitää nähdä molemmilta puolilta, päätimme tehdä niin.
Tedeu tarjosi mahdollisuutta lähteä hänen kanssaan Argentiinan puolelle, kehotti tutustumaan muidenkin matkatoimistojen tarjouksiin ja soittamaan sitten hänelle. Hänen tarjoamansa retkihinta oli kuitenkin sellainen, ettei sitä tarvinnut kauan miettiä, lähdetäänkö vai ei. Melkein koko päivän retki vain meille kahdelle kustasi 280 realia, mikä on reilut 120 euroa kahdelta hengeltä kaikkine kuluineen. Pakettiin kuului siis yksityinen haku hotelilta, rajamuodollisuuksien hoito, pääsyliput, runsas selostus, juuri niin paljon aikaa kun halusimme käyttää kuvien ottamiseen, vettä ja meidän valokuvaamistamme aina kun oli jotain sen arvoista. Lisäksi tietysti paluu hotellille ja sitä ennen rajamuodollisuudet ja raja-alueella lähes rikollinen pysäköinti valokuvien ottamista varten + valokuvat meistä (mitä ei ikinä Suomessa voisi tehdä ilman erikoisanomusta ainakaan itärajalla). Lisäksi Tadeu oli suoranainen aikataulujen kuningas, hän laski tarvittavat ajat niin tarkkaan, että selvisimme mennessä Argentiinan puolelle ilman jonottamista, olimme valmiina luonnonpuiston portilla 10 minuuttia ennen porttien aukeamista. Seuraavaksi hän järjesti meille parhaat paikat ensimmäisestä junasta, joka lähti putousalueelle (sivumennen sanottakoon, että ne jotka jäivät jonon hännille, joutuivat odottamaan ensimmäisellä pysäkillä junaa jopa kaksi tuntia!).
Me siis menimme ensin Argentiinan rajalle, jonne oli matkaa ehkä noin 10 km (mistähän sain sen väärennetyn tiedon, ettei putousten toiselle puolelle pääsi kuin helikopterilla), josta sujahdimme läpi muutamassa minuutissa. Sieltä ajelimme reilusti tuon 10 km, jotta pääsimme luonnonpuiston portille ja sieltä vielä muutaman kilometrin juna-asemalle. Argentiinan puolella tuolla puistoalueella oli kaksi vaihtoehtoa liikkua, joko tälläisella mukavalla vanhalla avojunalla tai kävellen.
Puiston alueella on kummallakin puolella yksi hotelli keskellä luonnonpuistoa ja Argentiinan puolella se on Sheraton Cataratas, sen asukkaat olivat etuoikeutettuja ja saivat liikkua hotelille ja hotellilta lähemmäs putousaluetta bussilla.
Putousalue on Argentiinan puolella hyvin erilainen kuin Brasilian puolella, siellä on kaksi reittiä, ylempi putous reitti ja alempi putousreitti. Me menimme ensin ylemmälle reitille ja sitten alemmalle, mutta kuvat tulevat nyt käänteisessä järjestyksessä.
Alemmalla reitillä kuljetaan kävellen, sen pituus on noin 2 kilometriä erilaisia portaita, kapeita ritiläsiltoja ja jonkinlaisia "levähdys-" tai "kuvauspaikkoja". Alemmalla reitillä saa loistavat näkymät San Martinin saarelle ja putouksille sekä esimerkiksi kahteen sisareen. San Martinin putoukset ovat leveimmät ja toiseksi suurimmat Argentiinan puolella olevista putouksista.
Kuvauspaikkojen etsintää. |
Putoukset nimeltä Kaksi sisarusta. |
San Martinin putoukset |
San Martinin putouksia pääsi melkoisen lähelle, ensin kierrettiin putousten alapuolelle, josta siltaa pitkin pääsi ehkä noin kymmenen metrin päähän huimaavisa korkeuksista alas putoavista vesimassoista. Tietäähän sen, mitä siinä oli lopputuloksena. Tämän kerran extrasuihku tuli sitten otettua Argentiinan puolella.
Kuvia suihkutetuista Suomisista. |
Hän kertoi etukäteen, että edessä noin 1100 metriä pitkä reitti, josta meidän tulisi selvitä nopeammin kuin muut ja voisimme varmistaa sen liikumalla vikkelästi. En vielä tajunnut sillä kohtaa, miksi, mutta tottelin, kun kerran näin sanottiin. Niin sitten alkoi 1100 metrin ritiläjuoksu, vaikka maisemat olisivat kuinka upeita, niitä saisi ihailla vasta palatessa ja valokuviakin kannattaisi ottaa vasta silloin. Tadeu pinkoi edellä parasta mahdollista vauhtia, Tomi kipitti perässä, minkä valkoisilla koivillaan pääsi ja minä juoksin miesten jäljessä kieli vyön alla yrittäen olla ajattelematta, missä olin. Minä siis kipitin ristikkolaatoista rakennettua siltaa pitkin parin metrin korkeudella vuolaasti virtaavasta joesta, enkä vielä sillä kohtaa tajunnut, että sadan metrin päässä ne samat vesimassat syöksyivät jylisten alas kallolta ja muodostivat San Martinin putoukset. Taas kerran mietin, että kaikkeen sitä ihminen ryhtyy, jo toinen viidakkojuna tällä reissulla, jo toinen kerta kiikkumassa ritilälevyllä jonkin joen yläpuolella ja minkä takia, vain jonkun hölmön maiseman takia.
Mutta minkälaisen maiseman? Syy Tadeun kiireeseen selvisi, kun pääsimme perille. 1100 metrin ritiläjuoksu päättyi tälle tasanteelle.
Kuvattu Brasilian puolelta. |
Paholaisen röyhtäisy... |
Jatkuu osassa kaksi...
Tiedättekö, onko kukaan koskaan yrittänyt laskea noita putouksia tynnyrillä tai millään muullakaan? Tuli vaan mieleen...
VastaaPoistaOn teillä aiellä upeita näkymiä, ja " jännääkin" sekä lämmintä,täällä taitaa olla lumi maassa kun tulette. Mahtakohan tuntua kotinurkat rotankololta kaiken jälkeen, Teistä tulisi matkakirjailioita sen verran hauskasti ja elävästi kirjoitatte.Matkailu avartaa kuten sanotaan.
VastaaPoistaKotiväki.