Palataan vielä alkumatkaamme Riossa ja tarkalleen ottaen retkeemme Sokeritoppavuorelle ja Corcovadolle.
Kuten Tomi jo kirjoittikin, ne olivat vaihtaneet Sokeritopan köysiradalle uudet vaunut, jotka kulkivat paljon pehmeämmin, eivätkä keinuneet lainkaan samalla tavalla kuin silloin joksus aikaisemmin.
Siitä selvittiin siis melkein pelkällä säikähdyksellä, mitä nyt vähän hirvitti keikkua yhden vaijerin varassa siellä jossain maan ja taivaan välillä, alla muutama kymmenen metriä tyhjyyttä ja sitten vastassa pusikko kallioineen. Varsinkin kun toinen noista köysiratavaunujen ajajista näytti siltä, ettei mikään tässä maailmassa voisi häntä enää kiinostaa. Kaveri jäysti purkkaa suu suurella auki ja näytti enemmän kuin tylsistyneeltä, odotin koko ajan, että se painaa pelkäksi omaksi huvikseen ovien avausnappia juuri sillä kohtaa kun ollaan keskellä tyhjyyttä ja katselee hohotellen, kun joku alkaa keikuttaa vaunua ja ensimmäiset tippuvat. No siitä kuitenkin siis selvittiin ilman suurempia vaurioita, tällä kertaa ymmärsin jopa varautua siihen, että niitä ratoja on kaksi - enkä huokaissut ensimmäisen jälkeen helpotuksesta.
Kun tuolta siis päästiin, käytiin syömässä ravintola Miossa, josta jo kerroinkin ja matkaa jatkettiin Corcovadolle. Viime kerralla menimme sinne osan matkaa oppaan maasturilla ja loput pikkubussilla, molemmat kaahasivat hurjaa vauhtia pitkin kiemuraisia, sokkeloisia katuja. Tällä kertaa tarjolla oli junakyytiä. No, eipä tuo mitään ajattelin, junat etenevät kiskoilla, suoraviivaisesti ja selkeästi, ilman suurta kaahausta ja ongelmia. Enempää en olisi voinut olla väärässä.
Tämä juna oli jotain junan ja metron tai raitiotievaunun väliltä, siinä oli pari kolme vaunua, jotka tungettiin jokaisella kerralla täyteen. Lippuluukulla oli laskurit, jotka kertoivat montako henkeä junaan oli päästetty ja montako paikkaa oli vielä tyhjänä. Kun koko juna oli lastattu täyteen, alkoi matka. Ensimmäiset viisikymmentä metriä mentiin suoraan ja hitaasti kiihdyttäen ja ehdin jo huokaista helpotuksesta. Aivan liian aikaisin, tuon jälkeen alkoi ylämäki. Juna puksutti eteenpäin hirmuista vauhtia (näillä on joku ihmeen fiksaatio lujaa ajamiseen, kaikesta mikä kulkee, otetaan irti niin paljon kuin suinkin) ja nousi vuoren rinnettä 45 asteen kulmassa. Lattia oli niin vinossa, ettei paikaltaan voinut nousta, koska olisi vierinyt vaunun päähän.
Junan reitillä oli muutamia tasaisempia pätkiä ja taas noustiin. Junan reitillä on muutamia "asemia", joilla pysähdytään, koska tuolla reitin varrella on taloja, voisi sanoa jopa pikkuisia kyliä ja paikalliset asuvat siellä. Ensimmäistä asemaa lähestyttäessä kuului junan edestä hiveä kolahdus, muksahdus ja sitten raapivaa ääntä. Loistavaa, juna siis törmäsi johonkin. Asemalaiturilla olleet työmiehet ryntäsivät selvittämään asiaa, samoin junan kuski. Junan alle oli jäänyt jokin korjauksessa tarvittava juttu- en päässyt kurkkimaan tarkemmin, sillä jäin auttamatta muiden, pidempien ikkunassa roikkujien taakse. Sitten tuli junan kuski selvittämään asiaa, hän kertoi, että joudutaan peruuttamaan vähän, raiteita korjataan pikkuisen ja sitten pääsemme jatkamaan matkaa ylös.
Onneksi kukaan ei ymmärtänyt ottaa naamastani kuvaa sillä hetkellä, kun juna alkoi peruuttaa...tai minä en sanoisi sitä peruuttamiseksi, se oli vapaata syöksyä raiteita pitkin rinnettä alas. Vieressä vain vilistivät puut ja rotkot, rotkot ja puut ja välillä tuntui, että olemme melkein tyhjän päällä, kun junan vieressä oli pelkkää tyhjää ja alla raiteet. Juna kuitenkin pysähtyi hallitusti eli ilmeisesti myös peruutus oli ollut hallittu, vaikka se ei kyllä siltä tuntunut.
Jonkin hetken kuluttua pääsimme jatkamaan matkaa ylös päin. Taas mentiin pätkä tasaisella, sitten taas noustiin ja taas pätkä tasaista ja taas noustiin. Meille oltiin tarjottu yhdeksi retkivaihtoehdoksi jeeppiajelua sademetsässä, mutta minusta tämä kyllä korvasi sen ihan täysin, juna nimittäin puksutti Tijucan sademetsän halki, siinä oli ikkunat auki, joten sademetsän pääsi haistamaan ja jos työnsi kätensä ulos ikkunasta, sen myös tunsi, sillä puut kasvoivat niin lähellä rataa, että niiden oksat raapivat vaunujen kylkiä ja kattoa.
Ikkunasta pääsimme myös katselmaan rankkasateiden aiheuttamien mutavyöryjen jälkiä, näimme miten ylhäältä rinteiltä oli syöksynyt mutaa alas radan varteen, varnaan se oli pahimmillaan peittänyt myös junaradan ja miten se toisaalta oli lohkaissut mennessään palasen ratapenkerettä, niin että vain vähän maata oli kiskojen alla jäljellä.
Kaksikymmentä minuuttinen "painajainen" päättyi Corcovadon asemalaiturille, jossa juna oli niin vinossa, että joutui ponnistelemaan reisilihakset kireinä päästäkseen tasaiselle maalle. Melkoinen kokemus, mutta en silti vaihtaisi sitä pois ja lähtisin heti huomenna uudelleen, jos se olisi mahdollista. Oli se sen verran erikoista ja maisemat ovat todella, todella upeat sekä Corcovadolta (Kristuspatsaalta), että matkalta.
Kerrottakoon vielä tässä se, miten hassulta se tuntui, kun joidenkin talojen takaportti tai takaportaat tulivat suoraan radalle, mutta nuo ihmiset oikaisivat sitä kautta lähimmälle asemalaiturille. Jos laskin oikein, junia tuolla välillä liikennöi kolme, sillä ohituspaikkoja oli kaksi. Noissa metsissä asuu paljon enemmän ihmisiä, kuin me näimme taloja tai edes tajusimme, sillä metsien kätköissä (kuulemma) asuu paljon köyhiä ihmisiä, jotka junia ja kuolemaa uhmaten vaeltavat rataa pitkin kotiinsa. Eli ei ole mitenkään ihmeellistä, että juna varsinkin ilta- tai aamuhämärissä tekee äkkijarrutuksen ja joku rataa pitkin tallustellut piruparka sukeltaa pöheikköön junan tieltä - toivoa sopii vain, että junan jarrutustehot riittävät ja että radan reunalla on sillä kohtaa enenmmän kuin puoli metriä tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti